Syksyn aikana on ollut taas pakko myöntää, että medialla on kyllä suuri valta, tai oikeastaan mediataloilla, tai sitten meillä kuluttajilla. Kyllähän toimittajaa kaiketi kiinnostaisi harjoittaa parempaa journalismia, mutta kiinnostaako meitä mediankäyttäjiä? Taloustieteen nobelisti Milton Friedman sanoi aikanaan kuuluisat sanansa, että yrityksen ainoa tehtävä on tuottaa voittoa osakkeenomistajille. Ihan samat talouselämän lainalaisuudet koskettavat myös mediataloja. Elleivät omistajat harjoita hyväntekeväisyyttä, niin yrityksen toimitusjohtajan tehtävä olisi kyllä valvoa ensisijaisesti, että omistajat saavat parasta mahdollista tuottoprosenttia sijoitetulle pääomalleen.
Miten tämä sitten tehdään?
Kaupalliset mediapuljut myyvät joko erilaisia tilaussopimuksia tai sitten mainontaa tuotteisiinsa. Käytännössä usein molempia. Sähköiset mediat eivät vain (ainakaan vielä) ole kuluttajalle kovinkaan houkuttelevia välineitä tehdä tilaussopimus mediatalon kanssa. Siksi monet verkkosisällöt ovat enemmän ja vähemmän täynnä mainoksia. Mainostajaa taas kiinnostaa vain kuinka moni silmäpari näkee heidän mainoksen.
Me kuluttajat puolestaan kaipaamme vain helppoa luettavaa, kuunneltavaa ja katseltavaa. Siksi klassinen tai proge-musiikki ei kosketa massoja. Ei meitä kiinnosta myöskään kantaaottavat dokumenttielokuvat, vaan massaviihde. Valitettavasti sama ongelma on nähtävissä myös journalismin kanssa. Meitä kiinnostaa lyhyesti, valmiiksi pureskeltu ja helposti omaksuttava sisältö. Niin, ja otsikossa olisi aina hyvä olla maininta katso kuvat! (Ihan samoista syistä muuten politiikkaan osallistuminenkaan ei kiinnosta ihmisiä: Raskasta, vaikeaa ja epäkiitollista työtä.)
Kuten edellisistä kappaleista voi päätellä, niin median ongelmat ovat ihan johdettavissa meihin kuluttajiin. Emme ole ymmärtäneet omaa parastamme ja menemme pikemmin vain taaksepäin kehityshistoriassamme. Siksi meille syötetään copy-paste tyyppisiä nettiuutisia turhista ja vieläkin turhemmista aiheista, kun olemme taantuneet tardolaisiksi.
Mitä minä toivoisin mediassa käsiteltävän?
Vaikka Afrikan sarven ruokakriisi ei ollutkaan aivan uusi uutinen 2010-2012 vuosina, niin olisi sitä toki voinut käsitellä vielä enemmänkin mielestäni. Somalian nälänhädän seurauksena sai lähes 260 000 ihmistä surmansa. Minua ärsyttää. Kun kuulemme uutisia akuuteista kriiseistä, meille nousee hetkellinen tarve auttaa, mutta olemmeko valmiita pitkäjänteiseen tukemiseen? Ruandan kansanmurhaa käsittelevässä elokuvassa Hotelli Ruanda ohjaa Terry George ilmaisee meidän länsimaalaisten reaktiota Ruandan tragediaan jotenkin näin. Päivällispöydässä, kansanmurhan uutiskuvien ääressä ruoka jää hetkeksi kurkkuumme ja päivittelemme hetken kuinka kauheaa tuo tilanne maailmalla on, mutta individualisteina unohdamme hetkessä lähimmäistemme tragedian kaukana.
Ympäri Suomen ruoka-apujonossa näkyy yhteiskunnassa kasvava hätä. Toivoisin, että medioissa voitaisiin nostaa niitä yhä enemmän esille ja selvittää miksi näin? Ihminen joutuu useimmiten turvautumaan ruoka-apuun vasta silloin, kun toimeentulo ei muista tuista huolimatta riitä. Ei sinne kukaan huvikseen jaksa vaivautua, vaan vasta silloin kuin hätä on äärimmäinen. Erilaisten tahojen tarjoamat ruoka- ja muut avut ovat monille ihmisille elintärkeitä. Hyvinvointivaltiossa kaikilla ei mene hyvin. Mitäpä, jos tänä vuonna tarjoaisin itse apua esim. diakoniatyölle lahjoituksen tai vapaa-ehtoisuuden muodossa. Näistäkin media voisi puhua ja niitä popittaa. Kuten viisas presidenttimme ilmaisi jo vuosi sitten. Nyt tarvitaan tavallisia asioita, naapuri-apua, solidaarisuutta ja lähimmäisen rakkautta. Kyllä media voisi näitä tuntoja minussakin herätellä. Tuttavapiirissäni on ainakin sen verran pätevää sakkia, että en uskoisi sen jäävä resursseista kiinni, mutta kiinnostaako meitä asiakkaita?
+ There are no comments
Add yours