Kirkoista on tullut Suomessa vain hyväntekeväisyysjärjestöjä! Onneksi näin ei ole vielä tapahtunut, mutta uhkakuva on suuri, kun lakataan julistamasta sanomaa Jumalan valtakunnasta teoin. Keskeisempää kuin huuta sanoin, on kuiskata hiljaa tekojen kautta. Kun kristillinen yhteisö ei enää toimi näin, siitä tulee vain yksi hyväntekeväisyysjärjestöistä (joita maassamme kyllä riittää). Se menettää silloin hengellisen pohjansa. Sillä ei ole enää merkitystä kuinka paljon kirkko jakaa rahaa tai kuinka suuria massoja se kohtaa diakoniatoimintansa kautta. Merkitys on vain sillä, mikä on työn luonne. Diakonian luonteen mielletään olevan rukouksesta nousevaa julistusta tekojen kautta. Kun rukous unohtuu, unohtuu kaikki.

Diakonia nähdään maassamme liiaksi vain työntekijöiden velvollisuutena. Se on kuitenkin jokaisen kristityn oikeutus. Vallalla on materialismin voimistuminen. Tuntuu, että mitä enemmän me ihmiset tyydytämme rahan rakastamisen himoamme, sitä enemmän yhteiskunnassa on nälkää ja puutetta. Kirkkojen sanomalla on siis selkeä paikka.

Diakonia on uskon ja rakkauden risteys, jossa konkretisoituu lähettämissanat …palvelkaa Herraa iloiten. Kirkkojen pitäisi terävöittää sanomaansa, jotta ne voisivat tarjota jäsenilleen hengellistä elämää uudistavia löytöjä, muuten niiden uhkana on hengellinen näivettyminen ja muuttuminen palvelulaitoksiksi. Kristinuskon sanomaa on huomion kiinnittäminen syrjäytyneisiin ja sanoman ydin pelastus.